Kirjan elämä

Isälläni oli mainio tapa päästä eroon tarpeettomista kirjoista lapsuudenkodissani: hänellä oli pahvilaatikko eteisessä, josta ystävät ja meillä kyläilleet seurakuntanuoret saivat ottaa mukaansa luettavaa. Meille tuli kirjoja runsaasti, sillä isäni arvosteli maallisia kirjoja kirkollisiin lehtiin ja kirkollisia tai hengellisiä kirjoja maallisiin lehtiin. Muistan vieläkin elävästi kunka kuljimme yhdessä 1960-luvun alussa sokkeloisia käytäviä pitkin Uuden Suomen kulttuuritoimitukseen hakemaan kasan kirjoja arvosteltaviksi. Näillä reissuilla haimme usein myös kirjoituspalkkioita kassalta ja saatoimme yhdessä iloita lisätienesteistä perheen ostoksia varten.

Opin varsin joustavan suhtautumisen kirjoihin, sillä niitä tuli ja meni. Kotona oli toki iso, leveä ja korkea kirjahylly, mutta ehkä vielä enemmän minuun vaikuttivat vaihtuvat kirjakasat isän työpöydällä ja sen vieressä. Keskikoulun ylemmillä luokilla onnistuin joskus, tosin liian harvoin, löytämään sopivaa myytävää Rööperin divareita varten, joihin saatoin pinkaista ruokatunnilla tai koulun jälkeen.

Vaikka pidin itsestään selvästi kotia vailla isoa kirjahyllyä vaillinaisena, tajusin teini-iässä että kirjojen määrällä tulee olla raja. Suuresti arvostamani kummitäti, joka oli ammatiltaan kustannustoimittaja, kertoi minulle, että hän ei halua enää yhtään uutta kirjahyllyä vaan aikoo vahentää kirjojaan. Hän lisäsi entisestään kirjaston käyttöä ja lopulta lahjoitti meille oman lapsuudenkotinsa vahvarakenteisen kirjahyllyn.

Olen itse jo aikaa sitten tullut elämänvaiheeseen, jossa kirjoja pitää säännöllisesti ja määrätietoisesti karsia ja yrittää saada kiertoon. Sillä vaikka kuinka päätän, että lisähankintoja en tee, kirjoja tarttuu aina mukaan - varmaan taas kirjamessuilla. Vaikka parina viime vuosikymmenenä olen joutunut käsittelemään ja tyhjentämään myös vanhemman sukupiirin kirjahyllyjä, tuntuu kiertoon saaminen hankalalta rutiinista huolimatta.

Pari viikkoa sitten tein viimeksi kierroksen kahden laatikon kanssa. Olin käytännössä karsinut laatikoista kaunokirjallisuuden - se kelpaa harvoin divareille - dekkareita lukuun ottamatta. Vakiodivarini otti kaikki tarpeettomat dvd:t, osan dekkareista euron laareja varten ja kummallisimmat tietokirjani, joita en ollut itse hankkinut. Seuraava etappi oli Kauppakartanonkadun tilava Kierrätyskeskus. He suostuivat ottamaan kirjalaatikkoni, mutta rajansa on kaikella: "Voit jättää tietokirjasi meille, mutta tietosanakirjoja emme ota vastaan". Tietosanakirjat kuuluvat siis kirjojen alimpaan hylkysarjaan.

Onneksi en ollut tuomassa tietosanakirjasarjaa, sillä tarvitsen sellaista. Haluan säilyttää kotona Otavan Suuren Ensyklopedian, sillä mistä muuten tiedän millaisena maailma ja sen ilmiöt nähtiiin 1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Minulla on lisäksi maalla 1900-luvun alkupuolella toimitettu tietosanakirjasarja, josta saan tarkkoja tietoja niistä maailman ihmeistä, joiden keskellä en itse ole elänyt, mutta joista olen kuullut edeltäviltä sukupolvilta. Wikipedia ei tiedä mitään näistä sangen kiinnostavista maailmoista.