Kallen ja Paavon vaalit

Äidin sylissä olevaa kahden viikon ikäistä esikoispoikaa ihailevat jouluna 1976 isän äidinäiti, isänisä ja isä. Paljon yhteistä aikaa ei Kalle-vaarille ja Paavolle suoda, sillä isänisä kuolee kahden kuukauden kuluttua.


Munkkiniemestä ja Munkkivuoresta muodostetaan oma seurakunta vuonna 1962 ja seurakuntaan aletaan valita vakinaisia viranhaltijoita. Olemme asuneet Munkkiniemessä kuusi vuotta ja isä on toiminut nuorisopappina ja Munkkivuoren piiripappina. Hän on rakentanut eri toimintamuotoja ja seurakuntaa kolmekymppisen voimalla ja innolla, mutta myös entisen poikatyöntekijän ja teinipapin sekä kahden Tukholman-vuoden kokemuksella.

Sodan jälkeisinä vuosina isäni Kalle - jolla nimellä ystävät ja nuoret hänet tuntevat - on teologian ylioppilaana käynyt rakennustyömailla ja armeijan joukko-osastoissa puhumassa, organisoinut Etelä-Helsingissä suuria poikakirkkoja sekä julistanut Herran sanaa tovereiden kanssa tarvittaessa  Rööperin pihojen roskalaatikoiden päällä. Munkkiniemessä hän rakentaa yhteyksiä perheisiin partiotyön ja koulun kautta. Kun Munkkivuoren talot valmistuvat, hän kiertää talo talolta soittamassa uusien asukkaiden ovikelloja ja kertoo seurakunnasta. Munkkivuoren Porintielle remontoidaan talon pohjakerroksen varastotilasta kappeli, joka myöhemmin vihitään kirkoksi. Siellä isä pitää jumalanpalveluksia matalassa ja ahtaassa salissa.

Seurakunnan ensimmäisen kirkkoherran virkaan on paljon hakijoita ja vaalisijoille asetetaan kolme teologian tohtoria. Kaupunginosan asukkaat haluavat myös oman nuoren, tarmokkaan ja perinteisistä kaavoista vapaan Kallen mukaan ehdokkaaksi. Ensin hänet äänestetään ylimääräiselle ns. neljännelle  vaalisijalle eli ehdokkaaksi ja sitten varsinaisessa vaalissa täysin ylivoimaisella äänimäärällä kirkkoherraksi. Seuraan vaaleja tarkkaan ja minulla on molempien vaalien jälkeen erityistehtävä: annan kotona puhelimessa tietoa soittajille äänimääristä vaikka olen vasta kansakoulupoika.

Vaalien jälkeen tunnen suurta ylpeyttä, kun seurakuntanuoret - joiden eräänlainen maskotti olen - kertovat että kirkolle on tultu äänestämään Kallea kirkkoherraksi myös ravintola Ukko Munkista muutaman oluen jälkeen. Isä on siis lasten, nuorten ja perheiden kaveri, mutta myös kaljaveikot pitävät hänestä, vaikka ovat minusta pelottavia.

Vuonna 1996 Pasilan Vasemmistoliiton osasto pyytää 19-vuotiasta Paavoa ehdokkaaksi kunnallisvaaleissa. Hän ei ole siihen mennessä toiminut missään poliittisessa järjestössä, mutta pelannut vuosia jalkapalloa Helsingin eri kentillä sekä ollut Alppilan koulun juhlien vakiintunut oppilaspuhuja sekä oppilaskunnan puheenjohtaja ja johtokunnan jäsen. Pasilalaiset vasemmistoäidit ovat oppineet tuntemaan hänet.

Ylioppilaskirjoitusten jälkeen asun yhden syksyn hänen kanssaan Tukholmassa: minä olen virkamiesvaihdossa Ruotsin opetusministeriössä ja Paavo opiskelee sosiologiaa Tukholman yliopistossa. Kunnallisvaalien aikaan Paavo on siviilipalvelusmies ja kampanja on pienimuotoinen:  hänen enonsa tuttavan kirjapainossa painetaan käyntikorttia vähän suurempia mainoksia, joissa on pitkätukkaisen ja kapeaposkisen nuorukaisen kuva. Lisäksi rahat riittävät kahteen paikallislehden mainokseen.

Ensimmäisissä kunnallisvaaleissaan Paavo saa 249 ääntä, kuitenkin eniten Vasemmistoliiton nuorista ehdokkaista. Hän saa Helsingin opetuslautakunnan jäsenen paikan ja ryhtyy toimimaan Suomen Demokraattisessa Nuorisoliitossa, joka on Vasemmistonuorten edeltäjä. Työ kaduilla ja kabineissa käynnistyy voimalla. Paavo kiertää koulujen paneeleissa, kirjoittaa kolumneja, järjestää mielenosoituksia, tapaa säännöllisesti ihmisiä ostaritapahtumissa ja käy puhumassa lähiöiden pubeissa. Seuraavissa kunnallisvaaleissa 23-vuotiaana hän pääsee kaupunginvaltuustoon ja myöhemmin eduskuntaan.

Jotain hämmästyttävän samaa Paavossa on kuin hänen varhain kuolleessa isoisässään: hän ei pelkää mitään eikä ketään. Hän uskaltaa sanoa mielipiteensä milloin ja missä vain. Hän on nopea uusien toimintamuotojen keksijä ja osaa auttaa ihmisiä heidän ongelmiensa ratkaisussa. Molemmat ovat hyviä puhujia ja keskustelijoita.


Minulle itselleni olisi mahdotonta pitää hengellistä puhetta pihan roskalaatikon päällä kuten isäni aikoinaan tai esittää Vasemmiston talouspoliittista vaihtoehtoa lähiöpubissa poikani lailla. Näihin kahteen suoraviivaiseen ja -puheiseen stadin kundiin verrattuna olen ilmiselvästi ammentanut habitukseni perustan äitini suvun porvarillisesta ja hillitystä charmista. Kerran isäni vanhempi sisar, Gea-täti, sanoo minulle asian kauniisti: "Kalle ja Paavo ovat usein ja räväkästi äänessä ja kertovat ideansa kaikelle maailmalle, mutta sinä olet sellainen herrasmies". Minusta on siis hänen mukaansa kehittynyt ystävällinen ja kohtelias, mutta vähän harmaa valtion virkamies.