Tummia muisteja

Työskentelin virkamiesurani parikymmentä viimeistä vuotta opetusministeriössä. Jotta pärjää valtioneuvoston virkamiehenä, ei saa olla kovin omantunnonarka eikä jyrkän periaatteellinen. Virkamiehen tehtävänä on esitellä päätöksiä ja harvoin käy niin, että päätös on täsmälleen valmistelijan mielen mukainen.  Päätökset ovat useimmiten kompromisseja, joissa on jouduttu ottamaan huomioon monenlaisia näkökohtia. Rahaa on aina riittämättömästi ja tahdin määrää viime kädessä poliittinen taho, ministeri avustajineen.

Keväällä 2007 toimin ministeriön organisaatiouudistuksen johdosta uusissa tehtävissä. Pöydälleni tuli siksi esiteltäväksi päätöksiä, jollaisten kanssa en aiemmin ollut joutunut tekemisiin.

Uusien asioiden joukossa oli mieluisa tehtävä esitellä muodolliset ministeriön päätökset, joilla tiedonjulkistamisen elämäntyöpalkinnot myönnettiin Peter von Baghille ja Matti Klingelle. Minulla ei ollut osaa eikä arpaa valintaan, sillä Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta oli valmistellut asian ja valinnut palkinnonsaajat. Mutta minusta oli niin hauskaa allekirjoittaa nämä asiakirjat, että iltapäivällä palkitsin itseni ministeriön kahvilassa pullalla. Saatoin olla täysin samaa mieltä neuvottelukunnan kanssa: nämä miehet ansaitsivat palkintonsa.

Kumpaakaan en ole tuntenut koskaan henkilökohtaisesti. Opiskeluvuosina luin Matti Klingen kiinnostavia esseitä hänen pienistä kirjoistaan. Myöhemmin hänen tiivistetyt kirjansa Suomen ja Itämeren alueen historiasta olivat suureksi hyödyksi, kun jouduin esittelemään Suomea ulkomaisille virkatovereille. Ja nyt vanhemmiten olen lukenut hänen muistelmiaan ja päiväkirjojaan.

Peter von Baghilla on ollut minuun suuri vaikutus. Vaikka 1960-luvun puolivälin tienoilla kuljin omaa tietäni elokuvan kiehtovaan maailmaan, oli Petteri - niin me kaikki häntä kutsuimme vaikka emme henkilökohtaisesti tunteneetkaan - ensimmäinen ja tärkein opettaja, elokuvan saarnamies. Ilman hänen puheitaan ja esittelyitään arkistossa sekä kirjojaan - erityisesti Elokuvan historiaa vuodelta 1975 - en olisi omaksunut käsitystä, että klassikot pitää nähdä ja elokuvasta pitää lukea kirjoja. Hän oli kuin nuorisopastori, jonka innostavien puheiden herättäminä halusimme tehdä elokuvan valistustyötä Helsingin teininuorison elokuvakerhossa.Vaikka virka ja perhe erottivat minut jokapäiväisestä elokuvaentusiasmista, säilyi Petteri elokuvien, kirjojen, lehtijuttujen, radion, television ja juontojen kautta tien näyttäjän elokuvan maailmassa.

Vanhemmiten olen lukenut kiinnostuneena nuoruuteni valovoimaisten hahmojen elämäkertoja. Matti Klinge kirjoittaa parhaillaan moniosaista omaelämäkertaansa. Peter von Bagh ehti saada ennen kuolemaansa valmiiksi kirjalliset muistelmansa, joilla on sama nimi kuin Pienellä elokuvalla 1950-luvun Oulusta: Muisteja. Elokuvasta pidin kovasti, kirjan suhteen olen varauksellisempi. Siinä missä Klinge kuvaa mitä suurimmalla yksityiskohtaisuudella kaikkia merkittäviä saavutuksiaan, von Bagh käyttää paljon energiaa matkan varrella törmäämiensä keskinkertaisuuksien mollaamiseen. Näitä typeriä keskinkertaisuuksia on erityisen paljon yliopistoissa, Ylessä ja virastoissa.

Von Bagh myöntää kirjassa taipumuksensa itsesääliin, katkeruuteen ja pitkiin vihoihin. Kun minulla itselläni on vain valoisia muistoja Petteristä, en tiedä kannattiko minun perehtyä hänen persoonansa  tummiin puoliin. Muisteja-kirjan lopulla kuitenkin unohdan kiusaantuneisuuteni ja ajattelen: antaa vanhan miehen marista. Tottahan se on: Yle ei ole enää sivistyslaitos, kustantamot julkaisevat dekkareita ja keittokirjoja eikä elokuvateatteissa näytetä kunnon elokuvia. Ja virastot ovat täynnä keskinkertaisuuksia. Ehkä itsekin kuuluin siihen joukkoon.