Koti hitas-talossa Länsi-Pasilassa

Lähdin vanhimman poikani kanssa viime lauantaina suoraan Kirjamessuilta vanhan kotitalomme 30-vuotisjuhlaan. Hän oli siellä pyydettynä juhlapuhujana. Punatiilinen talo näytti hyvältä ja puut olivat kasvaneet sekä pihalla että Maistraatintorilla. Juhlassa tapasin monia vanhoja naapureita ja kohtaamiset olivat rennon iloisia. Entisessä  asunnossamme nyt asuva koulutyttö tuli kertomaan minulle huoneensa patterin välistä löytyneestä pienestä mustasta laatikosta. Harmi ettei hän ollut löytänyt laatikosta aarretta.

Paavo puhui hauskasti ja muisteli erityisesti niitä aikoja, jolloin talo valmistui. Taloon muutettiin rappu kerrallaan ja meidän B-rappumme valmistui joulukuussa 1984. Länsi-Pasilaa rakennettiin vielä täydellä voimalla, ja talomme ympärillä oli jännittäviä työmaita, joissa erityisesti koulupojat seikkailivat.

Pasila on lasteni kotikaupunginosa ja he sanovat aina olevansa sieltä kotoisin. Lapset kävivät koulunsa omalla alueella: Länsi-Pasilan sivukoulussa, Eläintarhan peruskoulussa ja Alppilan yläasteella ja lukiossa. Vaikka minä en ole asunut missään muualla niin kauan kuin Maistraatinkatu 5:ssä - yhteensä kaksikymmentäkaksi vuotta -, en ole lasteni tavoin pasilalainen. Minä olen kotoisin Munkkiniemestä ja kun olen käynyt oppikoulun Ratakadulla, tuli keskustan Nissenin kahviloista toinen olohuoneeni 1960-luvulla.

Perheemme yhteisen elämän suurin lottovoitto oli päästä ostajiksi Länsi-Pasilan hitas-taloon. Talosta oli jäänyt myymättä muutama suuri asunto ja kaupunki valitsi meidät monien hakijoiden joukosta ostajiksi. Valinnan ratkaisivat suuri perhekoko (viisihenkinen lapsiperhe), vaatimattomat tulot (isä pikkuvirkamies ja äiti sairaanhoitaja) ja taisin saada lisäpisteen syntyperäisestä helsinkiläisyydestäni. Hitas-asunto ja aravalaina olivat meille ainoa mahdollisuus saada tilava perheasunto. Ja pääsimme vielä kantakaupungin tuntumaan, Keskuspuiston viereen ja 50 metrin päähän raitiovaunupysäkistä.

Muutto tilavaan ja pysyvään asuntoon oli kaikille perheessä mieluinen asia. Saimme hankittua parin vuoden kuluttua vielä käytetyn kolmiovisen farmariauton, vaaleansinisen Opel Kadettin. Se palveli meitä vuosituhannen loppuun asti. Sillä pääsimme lomamatkoille Pohjois-Karjalaan, Ahvenanmaalle ja Ruotsiin. Tuntui että meillä oli kaikki aineellinen mitä perhe voi tarvita.

Vuodet kuluivat ja elämä vakiintui Pasilassa. Talon väki alkoi vaihtua. Omat lapsemmekin muuttivat kukin vuorollaan kotoa. Saimme vaimon kanssa heidän lähdettyään omat työhuoneet, joita emme todellisuudessa tarvinneet. Ne muuttuivat enemmän ja enemmän varastoiksi. Mutta mitään varsinaista aikomusta meillä ei ollut muuttaa pois.

Sitten tarmokas tyttäremme aloitti houkuttelun. Hänen mielestään meidän kannattaisi asua lähellä lastenlapsia, jotka tuovat iloa. Hän kertoi että Herttoniemenrannassa on hyviä merenranta-asuntoja ("eikö isä ole aina pitänyt merestä"). Jouduin lopulta valitsemaan meren ja raitiovaunun välillä. Päädyin siihen että vanhana on hauskempi katsoa merta kuin raitiovaunuja.

Hitas-järjestelmä määräsi vanhan asuntomme myyntihinnan, mutta me saimme valita ostajan. Ostajia tarjoutui paljon. Me valitsimme ostajan samoin perustein kuin kaupunki oli valinnut aikoinaan meidät. Valitsimme lapsiperheen, joka oli jo asettunut kaupunginosaan, mutta jolla oli suuri pysyvän asunnon tarve eikä varmaankaan mahdollisuutta ostaa asuntoa kovan rahan talosta.

Me puolestaan ostimme Herttoniemenrannasta asunnon, joka oli pyöreästi kolmanneksen pienempi, mutta vastaavasti kolmanneksen kalliimpi kuin  Länsi-Pasilan hitas-asuntomme.