Luokkatoverit

Syyskuun alussa vuonna 1963 kolmekymmentä poikaa seisoo rivissä kivisen lyseon ensimmäisen kerroksen aulassa Ratakadun varrella. Aulasta alkaa pitkä marssi yläkerran juhlasaliin, jossa aloitetaan koulupäivät joka aamu virrellä ja aamuhartaudella. Vuosi vuodelta matka lyhenee, sillä luokka on aina kesän jälkeen lähempänä juhlasalia; kahdeksannella opiskelemme juhlasalin vieressä.

Jo toisesta luokasta alkaen poikia alkaa tulla ja mennä, luokalle jääviä on aina. Monet häipyvät koulusta kokonaan, sillä 1960-luvun oppikoululla ei ole peruskoulun tapaan kykyä tukea ja kannustaa oppilaita silloin kun kaikki muu paitsi koulutyö kiinnostaa. Poikakoulu on heille tyly opinahjo, ja myös varsin pienestä rikkeestä osoitetaan ovea.

Minä viihdyn koulussa, sillä se on elävä sosiaalinen näyttämö, jossa tapaan mielenkiintoisia poikia, erikoisia opettajia ja vuosittain vaihtuvia auskultantteja. Joskus oppitunneilla on puuduttavaa, mutta sen korvaavat luokka- ja koululehtien teko, kulttuuritapahtumat sekä jatkuva suunsoitto väli- ja ruokatunneilla. Oikeastaan vielä jännittävämpää on koulurakennuksen ulkopuolella, sillä sitä ympäröi rosoinen Rööperi. Vähitellen oma reviirini laajenee kattamaan koko keskustan sekä sen kahvilat ja leffateatterit.

Opin koulussa kirjoittamaan, pitämään puheita ja väittelemään. Pidän historiasta ja äidinkielestä sekä vapaaehtoisen puhekasvatuksen tunneista. Poikakoulussa kaipaamme tyttöjä, mutta heidän sijaansa voimme kuitenkin ihailla kauniita piirustuksen auskultantteja, joiden huomion kiinnittämiseksi kannattaa yrittää näyttäytyä taiteellisesti suuntautuneena nuorena miehenä.

Luokan pojat kokoontuvat kuusikymppisinä koulun ensimmäisen kerroksen luokkaan. Mukaan on kutsuttu kaikki jotka ovat olleet luokalla lyhyemmän tai pitemmän ajan; matrikkeli- ja vuosikertomustutkimukset sekä intensiivinen muistelutyö osoittavat, että luokalla on opiskellut yli viisikymmentä poikaa. Kättelen tulijat, koska olen valmisteluryhmän puolesta kirjoittanut kutsukirjeet ja pidän avauspuheenvuoron. Yksi etupulpettien pojista sanoo sukunimensä kätellessään, koska on luullut minua tilaisuudessa puhuvaksi opettajaksi. En tietysti enää ole pitkä ja laiha kiharatukka takariviltä, mutta ehkä hänellä on myös huono kasvomuisto.

Syömme koulutilaisuuden jälkeen italialaisessa ravintolassa Annankadulla. Vaikka minulla on paljon lämpimiä mielikuvia luokan pojista, huomaan että monen kanssa on aika vähän yhteisiä muistoja tai luontevaa puhuttavaa. Tilaisuuden jälkeen tajuan, että tuskin kaikkien kesken oli puhuttavaa edes kouluaikana. Pojat ovat läheisiä muistoissa kahdeksan samassa luokkahuoneessa vietetyn vuoden vuoksi, ei välttämättä yhteisen tekemisen tai puhumisen  takia.

Yksi toisensa jälkeen me pojat jäämme eläkkeelle. Yhä useammin joudumme myös vastaanottamaan suru-uutisen: joku luokkatovereista on kuollut. Ne joita elämä on kolhinut kovimmin, näyttävät lähtevän ensimmäisinä. Luokkatoverin kuolema pakottaa muistelemaan surullisena yhteisiä hetkiä ja keskusteluja, pieniäkin. Surun lisäksi mielen valtaa haikeus, sillä niin paljon on peruuttamasti takana.

Nyt seuraamme lastenlasten koulunkäyntiä, kuulemme heidän luokkatovereistaan ja ihailemme heidän saavutuksiaan. Tyttärentytär on piirtänyt minulle kartan siitä miten he istuvat luokassa ja kertonut miten he menevät riviin. Koulun juhliin me isovanhemmat emme mahdu, mutta ainakin minä pääsin tyttärentyttären koulun kevätnäyttelyyn katsomaan hienoja taideteoksia ja tervehtimään hänen opettajaansa.