Vuoden 1985 alussa siirryin valtion virkamieheksi pitkän kunnallisen palvelun jälkeen. Sain ammattikasvatushallituksessa hoidettavakseni valtakunnallisen viestintäkampanjan, jolla pyrittiin tekemään ammatillista koulutusta tunnetuksi. Pääsin viraston pieneen työhuoneeseen loputtoman pitkän käytävän varrelle; interiööri oli kaikin osin harmaansävyinen. Huoneen väriläiskänä toimi vanha Billnäsin ruskea kirjoituspöytä, jonka sain käyttööni, koska hallinnollisen toimiston rouvien sukkahousut menivät rikki osuessaan pöydän sisäreunaan.
Tavakseni muodostui iltapäivän myöhäisinä tunteina kulkea käytävän päähän tiedotussihteerin huoneeseen, jossa pohdin hänen kanssaan molempia osapuolia kiinnostavia kysymyksiä. Jos hänellä oli kiire, vierailu oli lyhyt, mutta jos hänellä ei ollut päälle kaatuvaa, saatoimme päästä pitkälle pohdinnoissa. Eräänä iltapäivänä ryhdyin ääneen hahmottelemaan henkilöstölehteen sopivaa palstaa pikkuvirkamiehelle. Heti seuraavana päivänä tiedotussihteeri sai viraston ruskeassa sisäpostikuoressa pakinan, jonka oli kirjoittanut nimimerkki von Witzlebenin ystävä. Nimimerkin nappasin kouluvuosiltani.
Ensimmäisessä pakinassa kuvataan alter egoni tietä virastotaloon, kun hän hakee paikkaansa elämässä. Itse talosta kerrotaan näin: "Eräällä yöllisellä retkellä ajauduin Pitkän Sillan toiselle puolelle. Ja mitä näin: talo kuin minuus jota olin etsinyt. Kaikki järjestyksessä, ikkunat ja saumat kohdallaan, muotojen pelkistynyt kauneus. Ja koko elämän rikkaus ympärillä."
Tiedotussihteeri siirtyi ulkoasiainministeriöön ja minäkin eräiden mutkien kautta lopulta opetusministeriöön, mutta sain jatkaa nimimerkin suojassa kirjoittavana pakinoitsijana seitsemän vuotta. Pidin pakinoitsijan työstä: tuntemattomana kirjoittajana saatoin liikkua vapaammin ajassa ja paikassa sekä yhdistellä asioita absurdimmin kuin omalla nimellä. Sitten virastotaloon tuli uusi johto ja rytminvaihdos, jolloin hieman nuhraantunut pikkuvirkamieshahmoni ei enää sopinut dynaamiseen julkikuvaan.
Kun kirjoittaminen oli tullut osaksi luontoa, etsin uusia kanavia. Kirjoitin matkakirjeitä opetusministeriön henkilöstölehteen, nuoruuskuvauksen Kaupunginmuseon kirjaan ja sain Hesarin autosivuilla läpi juttuni autonvaihdosta. Se täytti koko sivun ja minulle maksettiin kerrankin kunnon korvaus. Monien pitkien ja työteliäiden virkavuosien jälkeen aloin kuitenkin olla niin täynnä hallintopäätöksiä, koulutuspoliittisia muistioita ja ministereiden puheluonnoksia, että päätin siirtyä vuorotteluvapaalle nähdäkseni osaanko vielä kirjoittaa lyhyitä kertomuksia.
Runsaassa puolessa vuodessa kirjoitin 35 tuokiokuvaa Helsingistä ja julkaisin pienen pehmeäkantisen kirjan nimeltään Chez Mariuksen spagetti. Ristin genren "raitiovaunu- ja metrokirjallisuudeksi", koska kertomukset olivat muutaman pysäkinvälin mittaisia. Myöhemmin ylipitkällä sairaslomalla kirjoitin vielä toisen samanlaisen kirjan Ruotsista, mutta sitten tajusin ajan ja kirjamarkkinoiden muuttuneen. Pienen pehmeäkantisen on demand -kirjan myyntihinta kirjakaupassa muodostui aivan liian kalliiksi, Akateeminen otti kirjojani myyntiin äärettömän vastentahtoisesti ja ihmiset metrossa ja raitsikassa silmäilivät kännykkää, tablettia tai Metro-lehteä. Artisti maksaa -kulttuuri sopi muutenkin huonosti eläkevuosina laihtuneelle kukkarolleni.
Ryhdyin blogistiksi, sillä se on sekä halpaa että nykyaikaista. Olen pitänyt yllä reipasta tahtia ja kirjoittanut loma-aikoja lukuun ottamatta blogin viikossa. Se on terveellistä, sillä vaimoni tapaan en ole innostunut ristikoiden tekemisestä ja kuitenkin pääni toimintakyky vaatii jonkinlaisia kirjallisia harjoituksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti