Autot ja Jeesus

Muutimme takaisin Helsinkiin vuonna 1956 kahden Tukholman-vuoden jälkeen. Isä oli saanut Munkkiniemen seurakunnasta nuorisopapin ja Munkkivuoren uuden kaupunginosan piiripapin tehtävän. Asetuimme asumaan uuteen kerrostaloon Tammitien ja Riihitien kulmassa. Tuohon aikaan varsin vauraatkin perheet asuivat kerrostalojen suurimmissa asunnoissa; vasta 1960-luvulla alkoi siirtyminen moderneihin omakotitaloihin perinteisten kaupunginosien ulkopuolelle. Pihalla oli vilkasta, sillä kaikissa perheissä oli paljon lapsia.

Asuntomme oli hyvä ja elämä mukavaa, mutta apupapin lapset kärsivät yhdestä ongelmasta hyvinvoivassa kaupunginosassa. Meillä ei ollut autoa eikä televisiota, sillä isän palkka ei ollut kovin korkea. Autokysymys näyttäytyi meille ajankohtaan nähden poikkeuksellisessa valossa, sillä minun parhaan kaverini perheessä oli Opel Kapitän ja siskon ystävän perheessä Mercedes Benz. Lisäksi naapuritalossa asui Vehon toimitusjohtaja, joten Riihitiellä näki koko ajan Mercedes Benzin uusimpia malleja.

Isä lisäsi automurhettani kertomalla, että jos olisimme asuneet vielä kolmannen vuoden Tukholmassa, hän olisi hankkinut kaksipaikkaisen Messerschmittin. Minun oli täysin mahdotonta käsittää miksi emme jääneet sinne, vaikka olisimme saaneet auton. Eräässä suhteessa meillä oli rentoa kotona, sillä saimme aina jäädä kuuntelemaan ja keskustelemaan kun meillä oli aikuisia kylässä. Kirkolla, kerhoissa ja kotona meille syntyi varhainen, mutta vankka uskonnollinen vakaumus.

Eräs pihatoverimme muistutti meitä perheemme puutteista. Hän valisti, että jos isämme olisi opiskellut insinööriksi, meilläkin olisi televisio ja auto. Me annoimme takaisin samalla mitalla siskon kanssa ja huusimme pihalla hänelle: "Rahaa rahaa huutaa maailman lapset. Teillä on auto ja telkkari, mutta meillä on Jeesus." Sen jälkeen emme enää saaneet hyvää tarkoittavia neuvoja.

Vaikea autokysymys jäi unohduksiin ja saimme television uuteen virka-asuntoon Munkkivuoressa, kun isästä oli tullut kirkkoherra. Kovin paljon en enää autoja miettinyt, enkä tuntenut myöhemmin minkäänlaista tarvetta suorittaa ajokorttia täytettyäni 18 vuotta. Nuoruusvuosien runsas elokuvien katselu kuitenkin vakiinnutti autohaaveeni: jos rikastun, ostan elegantin Citroenin Ison Kissan. Perheen kasvaessa muutin haavettani astetta käytännöllisemmäksi ja unelmoin isosta Volvon farmarista, myös siksi että elokuvissa jenkkiläiset älyköt ajoivat sellaisella. Nämä olivat haaveita, jotka eivät todellakaan mahtuneet pikkuvirkamiehen perheen talouden realiteetteihin.

Kun aikanaan tuli välttämättömäksi hankkia viisihenkiselle perheelle kulkuneuvo lomamatkoja ja urheiluharjoituksia varten, päädyin kaikiksi työvuosiksi käytännöllisiin ja järkeviin saksalaisiin alemman keskiluokan farmarimalleihin. Vasta eläkkeellä ryhdyin irrottelemaan ja hankin pienen, mutta persoonallisen Citroen Picasson. Valitettavasti jouduin pian havaitsemaan, että se on liian pieni perhepiirin ja taistelevan työväenliikkeen kuljetustarpeiden kannalta. Nyt minulla on taas alemman keskiluokan farmari, tosin ranskalainen Renault.

Koskaan ei ole kuitenkaan liian myöhäistä käsitellä lapsuuden traumoja ja elämän täyttymättömiä haaveita. Sveitsiläinen yritys on alkanut markkinoida 1950-luvun pojille - siis nykyisille papparaisille - alkuperäisen kaltaisia Dinky Toys -pikkuautoja, joita minäkin keräsin Munkkiniemessä. Niissä mittasuhteet ovat kohdallaan ja kaikki on tehty huolella. Club Dinky Toys toimii kirjakerhon tapaan ja pelkästään kerhon rintamerkki on niin hieno, että äkkiä katsottuna voisi luulla minun kuuluvan johonkin eksklusiiviseen herrainklubiin. Olen kertonut vaimolle, että kerään pikkuautokokoelman maalle kesämökkimme nuoren vuokraemännän ja -isännän alle kouluikäisen pojan vierailuja silmällä pitäen.