Korttelipiha Kruunuvuorenrannassa.
Ajattelin ensimmäisen kerran tietoisesti kaupungin kasvua kun kuljimme isän kanssa Munkkiniemen pohjoispuolella, jonne rakennettiin 1950-luvun loppupuolella metsäalueelle uutta Munkkivuoren kaupunginosaa. Olimme muuttaneet vuonna 1956 Tukholmasta takaisin Helsinkiin, ja isästä oli tullut paitsi seurakunnan nuorisopastori myös uuden Munkkivuoren piiripappi. Pääsin mukaan katsomaan hänen uutta työkenttäänsä.
Seurasin erityisellä kiinnostuksella kun isä varusti Porintien kerrostalon kellarikerrokseen kappelia. Kappeliin hankittiin jopa stereot nuorten iltoja varten. Jumalanpalveluksien aikana matala kappeli täyttyi ihmisistä. Isä kiersi myös valmistuneissa taloissa, soitti asuntojen ovikelloja ja toivotti perheet tervetulleiksi seurakuntaan. Näille talokierroksille minä en sentään osallistunut, pikkupapille riittivät kappelin tilaisuudet ja nousevan kaupunginosan tarkkailu.
Siirryttyäni poikalyseoon Ratakadulle minulle avautui uusi näkökulma kaupungin muutokseen ja kasvuun. Seikkailimme luokkatoverini Jaskan kanssa eri puolilla Rööperiä ja keskustaa. Viimeisiä puutaloja sekä joitain vanhoja kivitaloja purettiin ja uusia rakennettiin tilalle. En silloin osannut murehtia vanhojen talojen moukarointia, pikemmin päinvastoin. Olin niin modernin lumoissa, että ajattelin kaiken uuden muuttavan kaupunkia paremmaksi ja samalla poistavan harmauden Helsingistä. Tutustuin kouluvuosina myös kasvavaan itään, sillä muutama läheinen luokkatoveri muutti Vuosaareen, jonne tein vierailuja.
Kun oma perheeni muutti 1980-luvun alkupuolella Länsi-Pasilaan, josta olimme onnekkaasti saaneet tilavan perheasunnon, oli aikakausi vaihtunut. Sinne rakennettiin tiiviitä punatiilisiä kortteleita, eikä taloja enää ripoteltu maastoon niin kuin edellisillä vuosikymmenillä lähiöissä. Länsi-Pasila ei tosin ollut metsään rakennettu lähiö, vaan kantakaupunkiin kiinnittynyt kaupunginosa, jonka tieltä vanha puutaloyhdyskunta oli purettu.
Länsi-Pasilassa noudatettiin Helsingin uutta asuntopolitiikkaa: kaupunginosaan rakennettiin lomittain kaupungin vuokra-asuntoja, hitas-asuntoja ja kovan rahan asuntoja. Minusta tällainen sekoitus oli oivallinen monessa mielessä. Erilaisista kodeista tulevat lapset kohtasivat peruskoulussa ja kaupunginosan elämä sujui yllättävän hyvin 1990-luvun alun ankeina lamavuosina.
Kun 2000-luvulla emme enää tarvinneet perheasuntoa, halusimme muuttaa pienempää. Nyt Helsingissä rakennettiin rannoille ja vanhoille teollisuusalueille, satamat ja tehtaat olivat siirtyneet kaupungista pois. Teimme kaksi muuttoa ja molemmilla kerroilla muutimme vanhan öljysataman paikalle. Ensin Herttoniemenrantaan ja sitten Kruunuvuorenrantaan.
Kruunuvuorenranta on vielä rakenteilla, mutta valmiit talot ovat lähekkäin ja korttelit ovat tiiviitä. Minulle tulee välillä korttelipihallamme mieleen kouluvuosien Rööperi, niin lähellä talot ovat toisiaan. Tai elokuva Etelä-Euroopasta, jossa naapurit huutelevat parvekkeilta toinen toisilleen. En kuitenkaan usko että me kaupunginosan ensimmäiset asukkaat opimme näin värikkääseen elämäntapaan. Tiiviin rakentamisen vastapainona ovat meri ja tuleva rantapromenadi sekä hienot lähimetsät.
Jotain muutakin kuin kaupunkisuunnittelu ja uusien kaupunginosien tyyppi on muuttunut kuudessakymmenessä vuodessa. Kun olimme muuttaneet Kruunuvuorenrantaan, ovikelloamme soitettiin. Siellä ei kuitenkaan ollut seurakunnan pastori, vaan lukkoliikkeen mies, joka tarjosi meille hankittavaksi oven turvalaitteita. Hän piti tärkeänä turvaketjua, jonka voi panna päälle, jos ovisilmästä näkyy tuntematon ovikellon soittaja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti