Me häiriköt

             Ilmeileviä ja irvisteleviä lapsia rannalla Siltasaarenkärjessä. Simo Rista, 1970, HKM

Saimme vuokra-asunnon Itäväylän varrelta Kulosaaresta 1970-luvun puolivälissä. Talossa asui monia iäkkäitä rouvia, jotka tunsivat talon säännöt. He olivat sitä mieltä, että talo muuttuu slummiksi kun sinne muuttaa lisää lapsia. Ja meidän perheemme kasvoi.

Erityisen tarkasti nämä rouvat valvoivat kuivatusaikojen noudattamista pihan pyykkitelineissä. Sain asiasta huomautuksia ja kerran löysin pyykkinarumme puskasta, jonne se oli viskattu. Olin kiireessä hakenut vauvan pyykit kesäsateen yllätettyä, mutta jättänyt narun. Kun kysyin miksi naru pitää ottaa pois jos tarkoituksena on tuoda pyykkiä heti sateen jälkeen, minulle kerrottiin että telineiden pitää saada välillä levätä. Siksi kuivatusaikoja pitää noudattaa tarkasti.

Viisihenkiseksi kasvanut perheemme muutti Länsi-Pasilaan kymmenen vuoden kuluttua. Muutaman viikon kuluttua muutosta saapui naapurin mies alakerrasta ovellemme. Hän kysyi, haluammeko tarkoituksellisesti terrorisoida hänen aamupäiväuniaan. Vakuutin, että olemme asiallinen perhe, mutta kerrostalossa elämä ei ole äänetöntä ja lapsiperheessä leikit ovat aina käynnissä. Onneksi mies perheineen ymmärsi muuttaa melko pian omakotitaloon, mutta minä opin että meitä pidetään häiriköinä.

En kuitenkaan ollut huolissani saamastamme häirikön leimasta, sillä olen aina tiennyt lapsiperheitä vaarallisemman ryhmän: nuoret. Aina kun uusi kaupunginosa tai taloryhmä rakennetaan, alueelle tulee nuorisoa, josta pitää olla huolissaan. Jo lapsena kuulin peliluolasta Munkkiniemessä, jossa nuoret miehet lyövät korttia, ja levottomasta nuorisosta Munkkivuoren tornitaloissa. Ennen ongelmaa käsiteltiin kahvipöydissä, mutta uutena aikana on uudet välineet varoituksille.

Kaupunginosilla on nykyään omia fb-ryhmiä. Niissä on hyödyllisiä tietoja ja vinkkejä, mutta myös hyvää tarkoittavia käyttäytymisohjeita ja varoituksia. Varoitukset ja hälytykset koskevat useimmiten nuorisoa ja heidän toimintaansa.

Muutimme viime vuoden lopulla Kruunuvuorenrantaan. Luettuani kaupunginosan fb-ryhmän postauksia olin varpaillani. Miten minunlaiseni hitaasti ja arvokkaasti kävelevä herrahenkilö selviää uudessa kaupunginosassa, jossa liikkuu vaarallisia nuorisoryhmiä ja jossa autokin voi olla uhattuna parkkihallissa. On iloinen asia, että olen selvinnyt mainiosti kolme ensimmäistä kuukautta.

Helsingissä on vain yksi ihmisryhmä, jolla on yhtä pelottava maine kuin nuorisolla: Töölön tädit. Heidän alleen ei kukaan halua jäädä, kun he kuuluvasti komentaen ja keppiä heiluttaen tekevät tilaa itselleen ja omalle reitilleen. Pidän tätä stereotypiaa kuitenkin liiotteluna, sillä tunnen henkilökohtaisesti erään tädin Etu-Töölöstä. Hän on kiltti ja puhuu kauniilla ja ystävällisellä äänellä.