Aloitan pahimmasta päästä, postin jakelusta. Isäni opetti minulle varhain postin odottamisen tärkeyden. Jos olin aamupäivisin kotona, hän soitti aina kirkkoherranvirastosta postijakelun vakioajankohdan jälkeen. Kysymys oli joka kerralla sama: "Onko tullut ihania rahalähetyksiä tai muuta tärkeää?" Hän kirjoitti paljon ja sai lehdistä ja kustantamoista ilmoituksia rahalähetyksistä.
Kevään aikana postin jakelusta on tullut sietämätöntä. Posti tulee milloin sattuu ja pahimmillaan vasta seuraavana päivänä. Silloin tällöin tilaamamme lehdet toimitetaan ensin naapurin luukkuun ja vasta naapurin toimesta meille. Vanha luotettava posteljoonirouva on joutunut siirtymään terveyssyistä muihin tehtäviin ja nyt postia jakaa kuka milloinkin. Minusta jokainen sivistynyt ihminen tarvitsee oman posteljoonin, jolla on aikaa tehdä työnsä hyvin ja suorittaa jakelukierros säännöllisesti.
Ministeriö, vanha työnantajani, on tähän kevääseen saakka lähettänyt sähköpostissa myös eläkeläisille talon sisäisen tiedotuslehden, joka on varsinaisesti tarkoitettu palveluksessa olevalle virkakunnalle. Nyt ministeriössä on tehty intranet-uudistus ja eläkeläiset eivät ole enää tiedonkulun piirissä. Myönnän että viime aikoina en ole ollut kovin kiinnostunut valtionhallinnon vaikuttavuus- ja tuloksellisuusohjelman edistymisestä. Tiedotuslehdessä on kuitenkin erittäin mielenkiintoinen palsta, jossa kerrotaan kollegoiden eläköitymisestä ja nimityksistä. Pidän ikävänä jos kollegoiden myöhemmän elämän seuraaminen jää Hesarin kuolinilmoitusten varaan.
Periaatteeni on ollut pitkään, ettei raitiovaunuun, bussiin eikä metroon tule juosta, koska aina voi matkustaa seuraavalla vuorolla. Haluan lainata tämän periaatteen ylvästä toteuttajaa, vanhan koulun suurlähettilästä - jota nuori virkamies hoputti kiirehtimään äänestykseen YK:ssa -, joka lausui käytävällä näin: "Herrasmies ei juokse koskaan, vain nuoret tytöt kirmaavat niityllä". Suurlähettiläs myöhästyi luonnollisesti äänestyksestä.
Tästä periaattesta olemme olleet eri mieltä vaimoni kanssa yli neljäkymmentä vuotta. Perhesovun vuoksi olen tottunut kuitenkin tekemään silloin tällöin pieniä pyrähdyksiä. Tänä keväänä olen entistä useammin huomannut, että jalat tottelevat minua kovin huonosti ja kömpelösti, eivätkä vie lentoon niin kuin kuuluisi. Mitä virkaa on enää periaatteilla kun oma ikääntyvä kroppa asettaa puitteet toiminnalle.
Maailmankaikkeuden kannalta valitukseni ovat pieniä, mutta niin ovat ilonikin. Aika muuttaa meitä. Jos nuorena sopivan kokoinen valituksen kohde oli kehitysmaiden riisto, on nyt luonnollista valittaa jos silmälasit eivät pysy tukevasti nenällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti