Tweedtakki

Ylioppilaspuku on määrännyt myöhemmän pukeutumiseni. Onnistuin löytämään tyylikkään vaaleanruskean ja kalanruotokuvioisen tweedkankaisen puvun hyvissä ajoin. Esittelin valintani äidille, joka piti sitä hyvänä ja toimi hankinnan maksajana. Kokonaisuuteen kuuluivat housujen ja takin lisäksi vielä tweedliivit.

Heti kun kirjoitusten jälkeiset tentit olivat ohi, lähdin töihin Uppsalaan. Siellä uurastin taimitarhassa aivan lakkiaisiin asti. Palasin takaisin Helsinkiin lentokoneella vasta päivää ennen juhlia, joten en "ehtinyt" ostaa ylioppilaslakkia. Tein käytännöllisen ratkaisun ja lainasin koulutoverini H:n lakkia, sillä hän oli tunnettuna neropattina lukenut seitsemännen luokan kesän aikana ja oli kirjoittanut vuotta meitä muita aikaisemmin. Symbolit eivät pelkistyneisyyden vuosina olleet tärkeitä.

Vaatteita ei ollut joka lähtöön 1970-luvulla. Niinpä tweedpukuni oli kovassa käytössä säästä riippumatta, minkä takia se alkoi kulua. Ensimmäisenä kuluivat rikki housut, sitten takin hihoihin kyynärpäiden kohdalle ommeltiin nahkapaikat ja pisimpään kestivät liivit.

Sain toisen tweedtakin vielä opiskeluaikani. Vaimoni oli virassa oleva sairaanhoitaja, ja saatoimme avata hänen nimiinsä Pukevan Kappa-Keskuksen osamaksutilin. Sinne oli tullut myyntiin aidosta Harris Tweedistä valmistettuja pikkutakkeja. Esitutkimuksissa myyjä oli kehunut niiden korkeaa laatua ja kestävyyttä sanomalla, että Harris Tweedistä valmistetut takit kestävät läpi elämän. Kun menimme sinisen vastakirjan kanssa tekemään varsinaista ostosta, kauppa oli kaatua vääränlaiseen myyntipuheeseen. Myyjän argumentti minulle - opiskelijaradikaalille - oli, että ylipoliisipäällikkö Fjalar Jarva oli ostanut samanlaisen takin edellisellä viikolla. Tein kuitenkin hankinnan laadun vuoksi.

Kun koulutoverini ja myöhempi dosentti O. näki minut ensi kertaa uudessa pikkutakissani seisoessaan tupakalla Franzenian portailla, hän kutsui minua johtaja Arhinmäeksi. Ymmärsin tästä välittömästi, että kannattaa olla hyvin pukeutunut opiskeluaikana ja myöhemmin, jos mielii eteenpäin työelämässä.

Tweedtakki oli luvatun kestävä, mutta keski-iän myötä aloin miehistyä ja kadottaa opiskelijapojan langanlaihan olemuksen. 1980-luvun lopulla elettiin vahvaa nousukautta ja perheemmekin tempautui ajan henkeen ja matkustimme kesälomamatkalle etelään. Berlitzin pienestä matkaoppaasta luin lentokoneessa, että Rhodoksella kannattaa teettää tweedkankaisia vaatteita.

Kun lapset kävivät Tenavakerhossa, minä lähdin vaatturille. Löysin vaatturin, joka oli tehnyt tweedtakkeja jopa Gregory Peckille, joten hänen taitoihinsa saattoi luottaa. Kerhotuntien aikana kävin pikkutakin sovituksissa ja niiden jälkeen nauttimassa kahvia ja konjakkia, olinhan miesten hommissa amerikkalaisen suosikkinäyttelijän tapaan. Vaatturi halusi ehdottomasti tehdä myös takin väriin sopivat housut. Se sopi minulle, mutta erimielisyyttä tuli upslaakeista, sillä vaatturin mielestä ne olivat vanhanaikaiset. Hän pakotti keskustelemaan asiasta jopa suomalaisen vaimonsa kanssa; pidin kuitenkin mielipiteeni.

Palasin Rhodoksen kuumalta kesälomalta mukanani pikkutakki tukevasta ja vahvasta Harris Tweedistä. Toisaalta anoppi ja muutkin rouvat olivat tuoneet sieltä turkkeja matkalaukussa.

Käyttäisin tätä minua varten tehtyä takkia varmasti vieläkin ilman tupakoinnin lopettamisen aiheuttamaa kasvupyrähdystä. Jouduin hankkimaan taas uuden pyöreille muodoille sopivan kalanruotokuvioisen tweedtakin. Tweedkankainen takki antoi laihalle opiskelijapojalle aina turvaa ja lämpöä. Viime aikoina olen kuitenkin huomannut, että paksu kangas on kuuma sisätiloissa nyt kun kroppa puskee hikeä myös aika vähäisistä suorituksista.