Viimeinen minua edeltäneeseen sukupolveen kuulunut perhepiirini jäsen kuoli joulukuun alussa. Tarkkaan ottaen hän ei ollut sukulaiseni, mutta hän tuli perhepiiriimme melkein kuusikymmentä vuotta sitten avioliiton kautta. Viimeiset vuodet hoidin hänen talous- ja hallintoasioitaan, joten sain lähiomaisen roolin.
Juttelin tällä viikolla kaupungilla niitä näitä tuttavani kanssa ja mainitsin kuolemantapauksesta. Hän kysyi, onko minulla haikea ja surullinen mieli. En osannut oikein vastata kysymykseen.
Isäni kuolemasta on pian neljäkymmentä vuotta ja äitinikin kymmenen. Kun he kuolivat, oli suru suuri ja pitkä. Ja vanhempiaan kaipaa aina, varmaan omaan kuolemaansa asti. Kun vanhemmat ovat poissa, ei ole ketään jolta kysyä omasta lapsuuden maailmasta ja sen ihmisistä.
Olen viimeisen kymmenen vuoden aikana hoitanut perhepiirin useiden iäkkäiden sukulaisten loppuvaiheen asioita, kun heillä ei ole ollut omia lapsia. Kerta toisensa jälkeen olen joutunut näkemään syvän vanhuuden murheet. Energia loppuu, ruumis haurastuu, asiat eivät pysy mielessä, ruoka ei maistu, ympärillä on outoja asioita. Kaikki näyttää harmaalta ja sumealta. Vanhuspalveluvuosien jälkeen en osaa heti täyttää mieltäni iloisilla tarinoilla näistä ennen niin voimakkaasti tahtoneista ja toimineista ihmisistä.
Monia tarinoita toki muistan jos vain haluan. Joulukuussa kuolleella vanhalla rouvalla oli kova temperamentti ja uskomaton tahto. Kun hän teki äitini kanssa Turkissa lomamatkan pieneen kaupunkiin, hyökkäsivät kulkukoirat heidän kimppuunsa. Äiti lamaantui, mutta vanha rouva huusi ja huitoi kävelykepillä koiria niin kovaa, että koirat pakenivat. En todellakaan olisi halunnut osua hänen ja hänen rollaattorinsa tielle Bulevardilla.
Luulen että nämä vanhuspalveluvuoteni olisivat olleet kovin raskaita ja harmaita ilman samaan aikaan syntynyttä lastenlasten sukupolvea. Omat ja ystävien lapsenlapset ovat uskomattomalla energiallaan täyttäneet mieleni ja pyyhkäisseet pois raskauden. Nyt kun jo oma sukupolveni - minä tietysti mukaan lukien - yleensä toistaa samoja vanhoja juttuja, on hyvin virkistävää kuulla lastenlasten sukupolven kommentteja ja pohdintoja.
Tiedän että aika kuluu nopeasti ja pian osaan luontevasti kertoa lapsenlapsille huimia ja hullunkurisia tarinoita henkilöistä, jotka olivat heidän isoisovanhempiaan sekä isoisotätejään ja -setiään, ja joita he eivät koskaan nähneet tai muistavat korkeintaan jotain hyvin hämärää. Syvän vanhuuden murheet unohtuvat varmasti näissä tarinoissa.
--------------
Toivotan blogin lukijoille oikein rauhaisaa jouluaikaa!
Pidän kuukauden joulu- ja lukutauon sekä vapautan itse itseni blogin kirjoittamisesta. Tavataan tammikuun puolivälin tienoilla!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti