Lapseton enoni kuoli 87-vuotiaana alkuvuonna 2011. Hän oli koko aikuisikänsä intohimoinen ja työteliäs tutkija diplomaatinuran rinnalla. Koska hän ehti olla pitkään eläkkeellä, kertyi myös päätoimisia tutkijavuosia lähes neljännesvuosisata. Näin häneltä jäänyt arkisto oli valtava, vallankin kun hän säilytti kattavasti kaiken ja hänellä oli myös hallussa perhepiirin muiden jäsenten jälkeenjääneet paperit. Kun hänen asuntonsa ja työtilansa oli tyhjennetty, jäi vielä mittava arkistoaineisto seulottavaksi.
Aivan viimeisinä vuosina - kun enon muisti ja työkyky heikkeni - hän toisti usein, että miehen kunnia-asia on järjestää ja luovuttaa omat paperit arkistoon, Hän pahoitteli minulle, että hänellä oli ollut niin paljon mielenkiintoista tutkittavaa ja julkaistavaa, että oman arkiston järjestely oli lykkääntynyt. Minä puolestani lohdutin häntä ja sanoin ettei hänen kannata käyttää elämänsä viimeisiä aikoja kunnian murehtimiseen; kyllä kaikki asiat järjestyvät.
Olen tehnyt seulontaa hitaasti ja usean vuoden ajan. Asiakirjat ovat olleet suurissa pahvilaatikoissa varastossa, ja olen seulonut papereita kahdessa työpisteessä, ensin Herttoniemen asukastilassa entisessä pankinjohtajan huoneessa ja sitten Suvilahden Konttorin työpöydällä. Kävin työpisteellä kerran tai korkeintaan pari kertaa viikossa ja päätin jo alussa, että seulon papereita, en ryhdy lukemaan niitä muuta kuin sen verran mikä on seulonnan kannalta välttämätöntä.
Vaikka olin toiminut enoni asuessa ulkomailla hänen asiainhoitajanaan Suomessa, olivat useimmat hänen kiinnostuksensa kohteet minulle sisällöllisesti vieraita. Enoni tutki sukuja ja henkilöhistoriaa, kunniamerkkejä ja vaakunoita sekä ratsuväkeä ("Die Kavallerie ist nicht nur eine Waffengattung, sie ist eine Weltanschauung.") Harrastuneisuuteen kuuluivat myös kirjat ja ex librikset. Vieraus oli toisaalta hyvä asia, koska en jäänyt kiinni aineistoon, toisaalta vaikeus, koska papereiden arvottaminen oli väliin vaikeaa.
Koska oikeastaan kaikki äitini puolen sukulaiset ovat olleet hyvin pitkäikäisiä ja eno julkaissut paljon, ovat perhepiirin elämänvaiheet ja sukutarinat varsin tuttuja minulle. Suuria yllätyksiä en ole kohdannut seuloessani, mutta olen voinut syventää käsitystäni eräistä henkilöistä. Kalenteri- ja päiväkirjamerkinnät sisällis-, talvi- ja jatkosodan ajoilta olen lukenut kiinnostuneena. Olen yrittänyt hahmottaa perhepiirin suurta käännettä, kun perhe menetti omaisuutensa Helsingissä 1900-luvun aivan alussa Suomen Maanviljelys- ja Teollisuuspankin konkurssissa, jonka kakkosmiehenä äitini isoisä toimi.
Seulontapäiviin ovat tuoneet virkistystä arvokkaiden ja muodollisten onnitteluiden ja tervehdysten joukossa esiintynyt menneen maailman kirjallinen huumori. Uuden Suomen päätoimittaja on lähettänyt vuonna 1957 virkamies-isoisälleni sähkeen "onnitellen 70-vuotiasta Yul Brynneria". Virkatoverit puolestaan onnittelivat 60-vuotiasta äitini isoisää vuonna 1915 säkeillä: "Monet vaiheet vaikk´ kokenunna hän on,/ yhä mieli on leikkisä, nuori,/ vars´ sorja ja pyylevä, pää peloton,/ jota peittävi kukkea kuori."
Perhepiiriltä on jäänyt mappeihin sadan vuoden kirjeenvaihto. Aineistoa seuloessani olen tajunnut, että kuulun viimeiseen sukupolveen, joka vielä pitkälle aikuisuuteen asti kirjoitti kirjeitä. Eno on tallentanut kirjeeni, jotka olen lähettänyt hänelle ulkomaille. Niistä voin mukavasti seurata lapsiperheemme elämänmenoa 1970- ja 80-luvuilla ja palauttaa mieleen keskeisten tapahtumien ajankohtia. Minulla ei ole enää kirjeitä omilta lapsiltani ulkomailta, sillä yhteydet on matkojen aikana pidetty muilla välineillä.
Olen nyt saanut seulottua koko aineiston, ja edessä on sen luovutus arkistoon. Keväällä voisin kävellä paljon ulkona ja antaa merituulen puhaltaa sukupölyt pois päältäni. Mutta ehkä ensi syksynä voisin kehittyneellä ammatitaidolla aloittaa vanhempieni ja oman aineistoni seulonnan luovutuskuntoon, jotta lapseni säästyisivät sukupolvelta toiselle kiertäviltä aineistolaatikoilta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti