Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä helpompi on tunnistaa ja myöntää aukot sivistyksessään. Kansakoulupoikana luin intohimoisesti Kuvitettuja klassikkoja -sarjakuvalehteä, jonka motto oli "Kuuluisien kertojain parhaat kirjat". Useisiin näistä klassikoista en ole palannut enää myöhemmin, mutta en toisaalta tuntisi monia tarinoita ilman Kuvitettuja klassikkoja.
Jotkut kertovat haastatteluissa lukevansa joka kesä uudelleen lempikirjansa, koska lukukokemus syvenee jatkuvasti ja romaanista aukeaa aina uusia piirteitä. Minä en puolestani lue kirjoja toistamiseen, hyvä että saan paksut kirjat kahlattua edes kertaalleen. Olen kyllä lukenut epähuomiossa toiseen kertaan eräitä komissario Maigretin tutkimuksia, mutta se johtuu yksinkertaisesti siitä, että huomaan vasta lopussa lukeneeni kirjan varhemmin.
Alkukielellä en lue romaaneita juuri koskaan. Kuulun samaan koulukuntaan kuin entinen työtoverini tohtori Lampinen, joka totesi minulle "että jos joku on nähnyt suuren vaivan kirjan kääntämisessä suomeksi, miksi lukisin sen vieraalla kielellä". Jonkun kerran olen lukenut dekkareita ruotsiksi - kielellä jota osaan hyvin äidinkielen lisäksi -, jotta oppisin modernia arkikieltä.
Vielä minun ikäpolvessani oli tapana nuoruudessa perehtyä jonkin verran klassiseen musiikkiin, jos tähtäsi ns. kulttuuri-ihmiseksi. Kävimme luokkatoverini Jaskan kanssa keskikoululuokilla Rikhardinkadun kirjastossa kuuntelemassa kuulokkeilla Karl Heinz Stockhausenin musiikkia, joka tuntui meistä riittävän rajulta. Eläydyimme niin vahvasti musiikkiin, että kirjaston täti katsoi meidän aiheuttavan häiritsevää meteliä ja ehdotti taukoa kuuntelusessioillemme.
Vasta viimeisten parinkymmenen vuoden aikana olen alkanut käydä suhteellisen säännöllisesti konserteissa ja oopperassa - kiitos itseäni sivistyneemmän puolison. Tästä huolimatta en osaa vastata, jos joku kysyy suosikkiani Sibeliuksen sinfonioista. Kirjoista, kuvataiteesta, teatterista, elokuvista ja jopa tanssiteoksista lausun vaivatta käsityksiäni, mutta en juuri klassisesta musiikista. Ehkä klassisen musiikin kellokkaat lausuvat niin reippaasti käsityksiään ihmisten sivistystasosta, että en halua paljastaa heille aukkoja musiikkisivistyksessäni.
Valtionhallinnon nopea kansainvälistyminen ja lentolippujen hinnoittelu mahdollistivat minulle perehtymisen kuvataiteisiin 1990-luvulla. Kun halvan turistiluokan lentolipun vuoksi oli vietettävä sunnuntain vastainen yö kokouskaupungissa, pääsin usein katsomaan Pariisin ja Kööpenhaminan taidemuseoita ja -näyttelyitä lauantaisin. Vaimo miltei ärsyyntyi tuomistani näyttelykatalogeista, mutta kun lentojen hinnat laskivat 2000-luvulla, saatoimme tehdä yhteisiä lomamatkoja Euroopan pääkaupunkeihin.
Ylioppilasaineeni aiheeksi valitsin kirjaa ja sen filmatisointia koskevan teeman. Täällä Pohjantähden alla oli luonnollinen valinta, koska elokuva oli suhteellisen tuore. Kirjoitin vaikeuksitta laudaturin, vaikka en ollut lukenut trilogiaa. Sen sijaan olin perehtynyt huolellisesti päivälehtien elokuvakritiikkeihin ja Filmihullussa olleisiin juttuihin. Täällä Pohjantähden alla -kirjat luin muutaman vuoden kuluttua kesätöissä vahtimestarina.
Häpesin alkuun hieman huijaustani, mutta kun olin sitten lopulta lukenut trilogian, löysin myönteisemmän näkökulman. Vaikka klassikoista käy keskustelua tänään, ne voi lukea ensi tai sitä seuraavana kesänä. Ostin juuri Stockan Hulluilta Päiviltä Kunnon sotamies Svejkin ensi kesää silmällä pitäen ja Sinuhe egyptiläisen pokkariversio on jo pitkään odottanut kirjahyllyssä oikeaa lukuhetkeä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti