2000-luvun alkupuolella tein työtä päällikkövirkamiehenä ministeriössä. Työpäivät olivat järjestäen hyvin pitkiä ja vietin lisäksi liian lyhyitä viikonloppuja. Pelästyin kun kuulin tyttäreni kysyneen kotona käydessään: "Miksi isä ei nykyään puhu mitään eikä naura enää koskaan?" Minusta oli tullut puhumaton ja totinen toveri, jolla oli myös riski muuttua hiljalleen negatiiviseksi ja ikäväksi ihmiseksi.
Ryhdyin välittömiin toimenpiteisiin. Päätin, että minun on kirjoitettava ylös joka päivä vähintään yksi päivän aikana sattunut mukava tapahtuma. Kirjoitin ruutuvihkoon muutaman viikon ajan pieniä ilon aiheita hymyillen tervehtivästä kollegasta lokkien kovaääniseen kirkunaan Rauhankadulla.
Tänään ajattelin kahtakymmentä vuottani ministeriössä ja päätin kirjoittaa vähintään kolme sellaista seikkaa työvuosilta, joista muistan iloinneeni ja joita kaipaan silloin tällöin viettäessäni eläkemiehen levollista ja miellyttävää elämää.
Selvästi useimmin kaipaan yhdessä tekemistä. Meillä oli aina tekeillä milloin suurempi ja milloin pienempi uudistus. Niiden valmistelu vaati muun ohella kollektiivista epämuodollista ja epävirallista kollegoiden välistä keskustelua, jossa analysoitiin tilannetta, kehitettiin ratkaisuvaihtoehtoja ja mietittiin niiden toteutumismahdollisuuksia. Tällaisissa työyhteenliittymissä puhuttiin parhaimmillaan suoraan ja avoimesti, kiroiltiin sydämen kyllyydestä sekä arvioitiin asioita ja henkilöitä yhtä suorasukaisesti kuin kokoomuksen presidentivaalikampanjan työryhmässä.
Virkamiehen vuosikymmenten aikana opin tuntemaan omat heikkouteni ja vahvuuteni, siksi en enää myöhempinä vuosina tuntenut suurta voitonriemua omista mainioistakaan suorituksista. Sen sijaan iloitsin tavattomasti, kun oman yksikön joku nuori virkamies puhkesi kukkaan: piti esitelmän tai kirjoitti muistion, joka ylitti odotukset. Tietysti oli erityisen hauskaa kun jouduin tajuamaan, että nuori virkamies oli ajatellut ja kirjoittanut asian paremmin kuin olisin itse sen kyennyt tekemään.
Iloitsin myös rauhallisista illoista ministeriössä, jolloin saatoin kenenkään häiritsemättä kirjoittaa puheluonnosta tai pikkumuistiota, jossa iso asia piti tiivistää puoleentoista liuskaan. Jos päivä ei ollut kuluttanut voimia, koin tällaiset hetket parhaimmillaan miltei taiteelliseksi työksi. Kymmenen sormea juoksivat näppäimistöllä kuin pianistilla.
Työpäivän paras tunti oli kuitenkin aina ruokatunti. Kun olin koko nuoruuteni istunut Nissenin kahviloissa, tuntui välttämättömältä päästä edes kerran päivässä kuppilaan soittamaan suuta. Viraston henkilöstöruokalaan kannattaa mennä aina yksin, sillä silloin voi ruokajonossa silmäillä koko salin ja valita se pöytä ja seurue, jossa tahtoo juuri sinä päivänä käydä vapaata keskustelua. Myönnän että kaipaan aika usein näitä keskusteluhetkiä.
Vuoden kiertokulussa pidin eniten ministereiden järjestämästä jouluvastaanotosta, joka opetusministeriössä oli tapana pitää Smolnassa. Tuntui kovin arvokkaalta panna kerran vuodessa päälle tumma puku ja solmia kaulaan silkkikravatti. Smolna on juhlava tila ja glögin lämmittämässä päässä siellä tuntui kovin hienolta olla valtioneuvoston virkamies. Se oli kuitenkin vain pieni ohikiitävä ilon hetki, sillä kun siirryttiin Smolnasta jatkoille, ilta tuntui aivan tavalliselta työpaikan pikkujoululta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti