Onnenmaa Viipuri

Isoisäni muutti perheensä kanssa Viipurista Helsinkiin vuonna 1897. Hän oli tuolloin kymmenvuotias. Perheen isä siirtyi pääkaupungissa uuden pankin johtokunnan jäseneksi ja näin siis urallaan eteenpäin. Elämä Viipurissa oli ollut vaurasta, kiitos isoisän äidin vanhempien onnistuneiden liiketoimien. Perhe asui suuressa puutalossa kaupungin keskustassa ja perinnön turvin isä oli voinut suorittaa myös juridisen tutkinnon sekä siirtyä sen jälkeen pankkialan tehtäviin Viipurissa.

Uuden pankin toiminta Helsingissä törmäsi kuitenkin muutaman vuoden kuluttua seinään. Pankki joutui vararikkoon johtokunnan puheenjohtajan liiallisen riskinoton ja äkkinäisen toiminnan laajentamisen vuoksi. Ykkösmies pakeni velkoja Amerikkaan ja jäi sille tielle, mutta isoisän perheen perityt ja ansaitut rahat menivät ja silti velkoja jäi vuosien ajaksi. Isoisän isä sai vähitellen vakaan aseman valtion virkamiehenä, mutta iloinen ja vauras viipurilainen elämänmeno oli tipotiessään. Perheessä huumori muuttui aiempaa sarkastisemmaksi, talous tiukaksi ja vuokra-asuntoa vaihdettiin usein.

Kun minä keskustelin isoisän kanssa 1950- ja 60-luvuilla, hän palasi jatkuvasti lapsuutensa vuosiin Viipurissa. Hän kertoi kyläilystä isän kanssa rikkaiden ystävien luona, perheen talon pihalla järjestetyistä kahvi-, punssi-, limonadi- ja leivoskekkereistä sekä mahonkisesta huviveneestä, jota ohjasi palkattu laivamies. Isoisä kuvaili retkiä mahonkiveneellä Viipurinlahdella niin suurella antaumuksella, että minullekin jäi ikuinen kaipaus "entistä mahonkista huvivenettämme" kohtaan.

Vaikka isoisä kävi kaikki oppikouluvuotensa Ressussa, opiskeli ja eli elämänsä loppuun Helsingissä, hän piti itseään Helsingin seitsemästäkymmenestä vuodesta huolimatta viipurilaisena. Hänellä on täytynyt olla hyvä, turvallinen ja iloinen lapsuus Viipurissa: kävelyitä isän kanssa kaupungilla, kesäisiä päiviä kodin puutarhassa ja upeita meriretkiä laivamiehen apupoikana.

Koko oman lapsuuteni kävelimme yhdessä merenrantoja ja laskimme satamassa olevien laivojen määrää. Isoisän suuri trauma oli, että hänestä ei tullut merikapteenia niin kuin hänen ystävästään ja äitini kummista Aleksista. Isoisän mielestä kapteeni oli merellä kuin kuningas, mutta täällä maalla jokainen meistä on vain yksi tuhannesta. Hän ahersi tunnollisesti valtion virkamiehenä 68-vuotiaaksi ja vain haaveili merestä.

Matkustan ensi kesänä Saimaan kanavaa pitkin katsomaan isoisän onnenmaata Viipuria. Olen toki matkustanut junalla Viipurin kautta Pietariin ja pysähtynyt pari kertaa Viipurin torilla 1970-luvun Leningradin bussimatkoilla. Nyt pääsen katsomaan, mitä isoisän lapsuudenkodin paikalla on Brahenkadulla, joka taitaa olla nykyään Moskovskij prospekt. Erityisen tarkasti tulen tutkimaan satamaa ja sinne mahdollisesti ankkuroituja huvialuksia. Näkyisikö siellä mahonkista huvivenettä 1800-luvun lopulta, jonka joku venäläinen pankkiiri on kunnostuttanut entiseen loistoon pikkumatkoja varten. Venäjän kieltä osaava matkakumppanini voisi esittää vaatimattoman toiveeni: pääsisinkö aivan pienelle, mutta iloiselle merimatkalle Viipurinlahdelle isoisän kunniaksi.