Olimme ostaneet sangen myöhään liput viime viikon torstain HKO:n konserttiin Musiikkitalossa. Saimme paikat aivan alhaalta orkesterin takaa, josta kyllä voi tarkkailla hyvin kapellimestarin johtamista. Kun lähdimme väliajalle ja kotiin, yritin pitää lujasti kiinni kaiteista kiivetessäni jyrkkiä portaita. Yhtä hankalaa on edetä etupermannolle, sillä siellä ei ole lainkaan kaidetta ja on turvauduttava vaimon tukeen. Musiikkitaloa ei ole todellakaan suunniteltu köpöukoille, joiden jalkoja ja tasapainoa ikä ja krempat ovat heikentäneet.
Musiikkitalon konserttisalin sivustoilla on lisäksi parvipaikkoja, joilla istuessa korkean paikan kammon vaivaama tuntee putoavansa jyrkästi alas kuin vuoren kielekkeeltä. Kun en tätä ymmärtänyt, minulta meni kerran Gergijevin johtamiset harakoille ja jouduin katsomaan kattoa sekä sitten väliajalla pakenemaan vapaille paikoille etukatsomon K-parvelle.
Konsertin jälkeisenä päivänä menin tavan mukaan keveään, helppoon ja venettelyä painottavaan joogaan Aleksanterin teatteriin. Äijäjoogan isän Veikon sijaan puolitoistatuntistamme veti naispuolinen ohjaaja. Hän ohjasi liikkeitä, jotka ylittävät kimmoisuuteni. Kun ohjaaja oli minua nuorempi nainen, yritin tietenkin kaikkeni ja siksi liikaa.
Vanhan oopperan lisärakennuksen edessä paistoi onneksi keväinen aurinko. Muistin kuinka siinä ulko-oven edessä odotin monesti keskikouluvuosieni luokkatoveria ja ystävääni Jaskaa. Jaska oli erinomainen voimistelija, jolla oli - niin kuin Veikko-koululehden erikoisnumero muutama vuosi sitten ilmaisi - "koulun parhaiten kehittyneet pohkeet". Hän ei suostunut olemaan vain voimistelijapoika vaan hakeutui oopperan balettikouluun. Meillä ehti olla yhdessä monta ketterää vuotta.
Jaskan liikunnalliset taidot olivat huomattavat. Hän kykeni kaatumaan ja putoamaan dramaattisesti portaita pitkin Vesku Loirin tapaan. Tämä tapahtui aina opetusharjoittelijoiden huoneen luona ja toiveena oli tietysti, että joku kaunis naispuolinen auskultantti tulee pelastamaan maassa makaavan onnettoman. Myöhemmin hän varasi Ylioppilasteatterin studion nerokasta performanssia varten, jossa hän yli puolen tunnin ajan kerta toisensa jälkeen yritti nousta tuolille. Balettitanssijaa hänestä ei kuitenkaan tullut, sillä underground-liike ja The Sperm -yhtyeen aktiviteetit imaisivat hänet.
En itse ollut ollenkaan niin ketterä kuin Jaska, mutta olin laiha ja pitkä ja siksi ulottuvainen verrattuna lyhyeen Jaskaan. Seikkailimme Jaskan kanssa maalla, merellä ja jäällä sekä kellareissa ja katoilla. Tapanamme oli ihailla kaupunkia keskustan talojen katoilta. Pääsimme myös joustavasti sisään Atskin opiskelijoiden bileisiin ravintola Kaisaniemeen takahuoneen ikkunan kautta. Kummallista kyllä minulla ei tuolloin ollut minkäänlaista korkean paikan kammoa eikä myöskään pelkoa astumisesta harhaan.
Muistoissa pääsen minne tahansa, mutta muutoin on nykyään turvallisinta kulkea käsikynkkää vaimon kanssa tasaisella maalla. Musiikkitalossa minun kannatta mennä ylös K-parvelle, sillä yläkertaan pääsee hätätilassa hissillä, eikä paikoille tarvitse laskeutua eikä nousta jyrkästi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti