Sairaanhoitajaäitini huolehti minun ja sisarusteni terveydestä esimerkillisellä tavalla. Hän tiesi aina sopivat ja taitavat lääkärit. Hammaslääkärissä kävimme Pekkarisen tädin luona Kruununhaassa. Hän oli iloinen ja reipas ikipartiolainen, joka jutteli mukavia lapsille. Siksi emme oppineet koskaan pelkäämään hammaslääkäriä. Opiskeluaikana vaihdoin Ylioppilaiden terveynhoitosäätiön hammasklinikalle, joka piti moderneilla laitteillaan hammaskalustoni hyvässä kunnossa.
Menin armeijaan vasta opintojen jälkeen. Minulla oli siinä vaiheessa jo perhe, vaimo ja puolitoistavuotias poika. Pääsin onneksi kodin lähelle Santahaminaan ja sijoituin siellä varusmiestoimikunnan työ- ja opintoasiamieheksi, siis siisteihin sisätöihin.
Metsäkeikoille kuitenkin jouduin, sillä pitihän minun sisätöistä huolimatta oppia taistelevaksi jääkäriksi. Varhaisena aamuna hyökkäsimme Sipoon metsässä kohti vihollista. Hyppäsin rynnäkkökivääri kädessä pienen puron yli, mutta saappaani osui puunoksaan, horjahdin ja rynkyn tähtäin napsautti etuhampaani poikki. Sain kuljetuksen varuskunnan hammaslääkärille, jossa annettiin tarvittava ensiapu veriseen suuhuni.
Korvausanomus uusien hampaiden saamiseksi pantiin heti vireille, mutta päätöksen tulo kesti. Kuljin siksi pitkään etuhampaattomana armeijajermuna kasarmilla, joskin kaupungilla välttelin tuttuja. Puuttuvat hampaani herättivät huolta myös pataljoonan johdossa. Pataljoonan komentaja pysäytti minut sotilaskodin vieressä ja sanoi: "Jääkäri Arhinmäki, puhuitte hyvin uusien alokkaiden saapumistilaisuudessa ja vastasitte erinomaisesti kenraalille sotaharjoituksen tarkoituksesta, mutta on noloa että hampaanne ovat tuollaiset. Eikö päätöstä ole tullut, minun pitää kiirehtiä asiaa." Itse en ollut huolissani, sillä koska Kekkonen toimi ylipäällikkönä, olin varma että pojista pidetään hyvää huolta.
Lopulta sain komentajan hoputuksen seurauksena kaksi korvauspäätöstä, vaikka tarvitsin vain yhdet hampaat. Päätöksestä ymmärsin, että isänmaa huolehtii etuhampaistani myös myöhemmän elämäni ajan. Armeija-ajasta minulle jäivät muistoksi Kekkosen kustantamat etuhampaat ja komentajan varusmieseräni jäähyväistilaisuudessa luovuttama pataljoonan historiikki.
Myöhemmin tulin näkemään, että Kekkoseen voi luottaa. Kun kruunut ovat kahdesti neljänkymmenen vuoden aikana laskeutuneet liikaa, on Kekkonen kustantanut molemmilla kerroilla uudet etuhampaat. Kun tiedustelin ensimmäisellä kerralla varmuudeksi korvaamisesta Valtion tapaturmaviraston sotilasosastolta, kysyi virkahenkilö juhlavasti puhelun alussa olenko sotaveteraani. Ehkä en ole sitä sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta omat etuhampaani olen antanut isänmaalle.
Joskus viidenkymmenen ikävuoden jälkeen alkoivat muut hammasmurheet. Oli tehtävä ienleikkauksia ja lisäksi olen joutunut hankkimaan kruunuja, koska muutamat hampaat ovat olleet liian moneen kertaaan paikattuja. Eläkevuosien jo alettua jouduttiin kaiken huipuksi vielä kiinnittämään yksi implantti. Kaikki tämä on kallista lystiä.
Kuulumme molemmat vaimoni kanssa siihen joukkoon, joka ei enää saanut rippilahjaksi tekohampaita. Sen takia eläkevuodet näyttävät menevän järjestellessä rahaa hammasoperaatioihin. Äitini piti oman sukupolvensa tapaan huolta siitä, että hänellä oli säästössä hautajaisrahat. Pienenä neuvona eläkkeelle siirtyville ehdotan, että he vielä työvuosina säästävät itselleen hammasrahat. Ne ovat tarpeellisempia kuin hautajaisrahat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti