Punainen nojatuoli on turvapaikkani.
Kun lapset olivat pieniä, meillä oli kotona piano. Piano siirtyi meille, kun appivanhemmat muuttivat Helsinkiin viettämään eläkepäiviä. Vaimoni oli harjoitellut tällä pianolla soittoa maaseutupitäjien ankarien kanttoreiden johdolla. Pianistia hänestä ei koskaan tullut, kuitenkin klassisen musiikin ystävä.
Siirtoon liittyi ilmiselvä toive, että joku lapsistamme innostuisi aktiiviseksi pianonsoittajaksi. Näin ei kuitenkaan käynyt. Lapset menestyivät kyllä monessa muussa, kirkkaimpana saavutuksena ehkä kuopuksen Suomen mestaruus ilmakitaransoitossa. Pianon vierailu kodissamme jäi melko lyhytaikaiseksi ja se lähti jatkamaan matkaansa lastemme nuorempien serkkujen luokse. Emme koskaan kaivanneet koristeeksi ja valokuvien alustaksi muuttunutta pianoa.
Saimme jo ennen pianon siirtoa meille isänisäni 1920-luvulla teettämän jykevän tammisen ruokapöydän. Isoisän monet hankinnat olivat suurellisia, ja siksi pöydässä oli alkujaan kolme lisälevyä huomattavia päivällisiä varten. Meidän maailmamme ei ollut koskaan niin suuri, että pöytää olisi levitetty kaikilla kolmella, yksi riitti hyvin. Pöytä oli meillä yli neljäkymmentä vuotta ja se oli käytännöllisesti ja symbolisesti tärkeä huonekalu.
Ruokapöydän ympärillä tavattiin ystäviä, juhlittiin syntymäpäiviä ja vietettiin sukulaispiirissä jouluaattoa. Sen äärellä kokoonnuttiin myös laatimaan perukirjoja ja sopimaan perheen asioista. Iso pöytä määräsi kokoontumisen paikan. Kun muutimme Kruunuvuorenrantaan minimalistiseen vanhuudenkotiin, oli suuren ruokapöydän aika lähteä. Nyt kokoonnumme muualla uusien ruokapöytien äärellä.
Niin kauan kun asuntojemme koko kasvoi, oli ilo ottaa vastaan vanhoja ja kestäviä huonekaluja. Mutta kun kehitys lähti toiseen suuntaan, tuli murheita.
Muutto Kruunuvuorenrantaan merkitsi suurta karsintaa: kaksi kolmasosaa huonekaluista sekä puolet tauluista ja kirjoista saivat jatkaa matkaansa muualle. Osa löysi helposti hyvän kodin, osa hankalammin. Eniten minun kävi sääli tietosanakirjoja, jotka ovat osoittaneet sivistystahtoa kotien kirjahyllyissä yli sadan vuoden ajan. Jokaisella sukupolvella oli oma tietosanakirjasarjansa, jotka olivat kertyneet meille, mutta niille ei löytynyt ottajia. Jopa Kierrätyskeskus - joka on kirjojen sijoittamisen viimeinen kohde ennen Sortti-asemaa - ilmoittaa: "Ei tietosanakirjoja!"
Aion pitää lujasti kiinni yhdestä huonekalusta niin kauan kun nyt osaan ylipäätään pitää mistään kiinni. Se on punainen nojatuolini, jossa voin lukea sanomalehtiä, kirjoja ja katsoa televisiota. Punainen nojatuoli on myös oivallinen paikka torkahtaa, jos ei ilkeä mennä sängylle päiväunille. Omaa huonetta en tarvitse, nojatuoli riittää.
Pitkään elänyt enoni antoi minulle viimeisenä elinvuotenaan tärkeän opetuksen: elämä ei ole elämisen arvoista, jos ei ole nojatuolia, jossa lukea kirjoja. Hän oli ottanut mukaan palvelutalon pieneen asuntoon monia lempihuonekaluja - tietysti liian isokokoisia -, mutta ei ollut ymmärtänyt tuoda omaa nojatuolia. Ja sitä hän katui loppuun asti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti