Taitoluistelijan kuljetuskeikka Myllypuron jäähallille.
Siirryin korona-aikana poikani mediafirman logistiikkapäällikön tehtävistä taitoluistelijoiden kuljetustiimin jäseneksi. Poikkeuksellinen aika on vaatinut toimivan alustan verkoston työtehtävien jaolle ja monenlaista joustavaa kommunikaatiota. Olemme sopineet kuljetusvuorot, ohjeistaneet parhaat reittivalinnat ja muut tehtävät digitaalisesti. Ajankohdasta johtuen en pitkään aikaan tavannut edes kaikkia tiimiläisiä kasvokkain.
Ensimmäiset suuret kilpailut järjestettiin pari viikkoa sitten Tikkurilassa. Tapasin katsomossa kaikki tiimin jäsenet, myös toisen vanhemman työryhmämme jäsenen, jota luistelijat kutsuvat Vaariksi. Minua puolestaan kutsutaan luistelijapiireissä vanhan asuinalueeni perusteella Herttopapaksi. Kuulin kisoissa, että myös Vaari on muuttanut Kruunuvuorenrantaan, mikä on tietysti hyvä asia, koska kuljetuksia Helsingin eri jäähalleille on täältä paljon. Me isoisät emme ole jääneet kotiin syytinkivaareina istumaan kiikkustuolissa jälkipolven lähinurkille, vaan olemme lähteneet reippaasti liikkeelle ja tehneet itsemme olennaiseksi osaksi suomalaista urheilujärjestelmää.
Olen huomannut Kruunuvuorenrannassa ja muuallakin, että nykyään lapsiperheet muuttavat usein lähelle isovanhempia tai toisinpäin. Isovanhemmista on tullut tärkeä osa lastenlasten urbaania kuljetus-, hoito- ja huolenpitojärjestelmää. Aivan näin ei ollut pari sukupolvea sitten. Toki isoäidit saattoivat hoitaa ja ulkoiluttaa lastenlasta, mutta melko pian asia kääntyi toisin päin. Kun koulupoikana kävin isovanhempieni luona, sain melkein aina tehtäväkseni viedä paketin tai muun tervehdyksen jollekin isoäidin ystävättäristä tai toimittaa muun asian. Sain myös tarkat neuvot miten käyttäytyä ystävättären eteisessä. Nuorempi veljeni puolestaan kävi toisen isoäidin luona Töölönkadulla pesemässä tämän asunnon ikkunoita ja hoitamassa muita kodin askareita. Meille tarjottiin herkkuja ja ainakin minä sain myös mieluisan rahallisen kuljetuspalkkion.
Minun on mahdoton kuvitella, että isoisä olisi vienyt minua jalkapalloharjoituksiin. Ei edes isäni - eikä oikeastaan kenenkään muunkaan isä - seisonut kentän laidalla antamassa taktisia neuvoja. Pikkupoikana isoisä vei minua kyllä kaupungilla jännittäviin paikkoihin: museoihin, puistoihin, kahviloihin ja jopa konsertteihin. Myöhemmin istuin hänen kanssaan olohuoneen sohvaryhmässä, ja hän kertoi Venäjän vallan ajasta, kouluvuosista Ressussa ja mahonkisesta huvialuksesta Viipurinlahdella.
Olen joskus kertonut lastenlapsille vanhoista ajoista, mutta loppujen lopuksi aika harvoin. Kun useimmiten kohtaan yhden tai useamman taitoluistelijatytön autossani, käymme enimmäkseen läpi heidän maailmaansa: urheilua, koulua, kirjoja ja elokuvia. Pidän näitä keskusteluja virkistävinä, koska omien ystävien ja tuttavien kanssa puheet menevät helposti akuuttien sairauksien jälkeen vanhoihin asioihin viime vuosisadalla.
Näin oli jo luistelijoiden vanhempien aikana: silloin jalkapallopojat täyttivät autoni ja minä kuuntelin heidän meluisia ja innokkaita keskustelujaan. Onneksi taitoluistelijatytöt eivät vaadi että ajaisin kovempaa. Ehkä minusta on tullut parempi autonkuljettaja, eikä heillä ole siksi moittimista ajotavassani. Yleensä saan myös kiitosta autoon tuomistani eväistä, varmaankin tarjoilujen taso oli vaatimattomampi viime vuosisadalla: täytetty vesipullo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti