Pieniä havaintoja istuntomatkoilla

Olen ollut kohta vuoden käräjäoikeuden lautamies, siis kunnianarvoisa maallikkotuomari. Perehdyttämiskoulutuksessa korostettiin, ettei istunnoissa käsiteltäviä asioita tule kommentoida ääneen metrossa tai kirjoittaa niistä somessa. Epäilemättä tämä oli selvää minulle jo yleisen elämänkokemuksen valossa ja siksi kirjoitankin tässä vain ulko-oikeudellisista seikoista.

Perehdyttämiskoulutuksessa painotettiin myös tuomarin arvolle sopivaa pukeutumista istunnoissa, jonka takia hankin ennen niiden alkamista Stockmannin löytöhyllystä hyvälaatuisen tummanharmaan käräjäpuvun. Se tuo ryhtiä toimintaani ja arvovaltaa olemukseeni. Tietenkin tuomarin viitta ja peruukki olisivat vielä parempi kokonaisuus, ja lisäksi saisin takaisin kadonneet vaaleat kiharani.

Mielenkiintoisten ja vaativien tehtävien lisäksi olen päässyt taas monina arkipäivinä samoihin busseihin ja metroihin työtätekevän väestönosan kanssa ja olen näin voinut tehdä havaintoja ja peilata itseäni muihinkin kuin eläkeläisiin.

Olen jo kansakouluvuosista lähtien ollut takarivin pitkä poika. Palvellessani yhden syksyn Ruotsin opetusministeriössä parikymmentä vuotta sitten tein mullistavan havainnon Drottninggatanin iltapäivätungoksessa: ihmisvilinässä kulkee useita minua selvästi pitempiä miehiä. Epäilemättä ruotsalaiset ovat syöneet meitä kauemmin kermaleivoksia ja banaaneita. Viime syksynä havaitsin kuitenkin pituuksien kasvaneen reippaasti myös Suomessa, sillä yhä useammin olen kohdannut metron käytävillä nuoria naisia, joiden silmät ovat samalla tasolla kuin omani.

Syksyn ja joulukuun sateissa olen huomannut, että monet nuoret miehet käyttävät kalosseja. Kalossit ovat verraton ja hyvin käyttökelpoinen keksintö. Olin kuitenkin luullut, että vain vanhat ukot käyttävät niitä ja olin siksi hieman aristellut niiden käyttöä. Nyt voin vapautunein mielin pujottaa kalossit kenkieni päälle.

Isoisä itsessäni voimistuu voimistumistaan. Metron liityntäbussissa matkustaa usein aamulla pieniä lapsia vanhempiensa kanssa. He vievät säännöölisesti huomioni, vaikka yritän lukea kännykästä uutisia. Tänäänkin lähdin melkein mukaan isän, äidin ja kahden sievän pikkutytön arvausleikkiin, mutta pystyin malttamaan mieleni.

Sain viime keväänä käräjäoikeuden henkilöstökortin. Korttia näyttämällä pääsen oikeustaloon ilman turvatarkastusta ja saan sillä pienen alennuksen talon kahvilassa. Kuulun siis elimellisenä osana työyhteisöön. Minulle tuottaa suurta iloa, kun voin tervehtiä iloisesti aamupäivän kahvitauolla kuppilan miellyttävää työntekijää tai kun voin talon ruokalassa ottaa vuorollani kalalounaan. Virkamiehestä näyttää kasvavan täysiverinen lautamies.