Isien ja poikien puheet

Entinen työtoverini ja nykyinen fb-kaverini Ulla Mansikkamäki kirjoitti kuukausi sitten päivityksessään lapsuudestaan pappisperheessä:"Me saimme luontaisetuna tutustua laajasti Suomen pappiskuntaan ja niinpä meistä kehittyikin armottomia puhelahjojen arvioijia." Miten tutulta tämä kuulostaakan papinpojasta! Kymmenisen vuotta sitten Kansallisen pienellä näyttömöllä näkemäni Minna Canthin Papin perhe tuntui samalla lailla tutunoloiselta, vaikka siinä kuvataan sukupolvien ristiriitoja 1800-luvulla.

Kuljin jo pienenä poikana isäni mukana kirkolla, leireillä ja eri tilaisuuksissa, joissa kuulin hänen ja muiden pappien puheita. Kuulin siis varhain monenlaisia puheen tyyppejä eri tilanteissa. Isällä oli erikoinen tapa keskustella kävellessä minun - pikkupojan - kanssa tulevan puheen sisällöstä ja myös analysoida puheita kotimatkalla. Tämä puheiden analysointi jatkui niin kauan asuin kotona. Vuosien varrella tulin huomaamaan, että isä oli verraton puhuja: hän osasi puhua niin lapsille, nuorille, aikuisille kuin vanhuksillekin. Hän kykeni sekä tempaamaan mukaansa että puhumaan vaikeistakin asioista arkisilla sanoilla.

Kun oppikouluvuoteni alkoivat keskustan poikakoulussa, käynnistyi myös kokeilu uudessa vapaaehtoisessa aineessa, puhekasvatuksessa. Menin innolla mukaan opiskelemaan puhekasvatusta ja olin valmis kaikkiin projekteihin, joita opettaja ehdotti. Puhekasvatus jatkui läpi kouluvuosien ja sain näin systemaattista valmennusta puhumisen eri muotoihin. Itse koin, että puhekasvatus oli pääaineeni oppikoulussa.

Kaikki huipentui lukiossa kolmena peräkkäisenä vuonna kahden eri kumppanin kanssa saavuttamiini voittoihin Norssin väittelykilpailussa. Sillä kuittasin kansakoulun viidennet ja kuudennet sijat hiihto- ja juoksukilpailuissa, joiden takana oli kuitenkin hirmuinen yritys ja jokapäiväinen innokas harjoittelu.Väittelyvoitot kohottivat itsetuntoani pysyvästi niin paljon, että elämän kolhut eivät pystyneet heiluttamaan minua myöhemmin.

Pääsin ministeriöön töihin substanssiosaamiseni vuoksi, mutta myös siksi, että siellä tarvittiin puheenkirjoittajaa. Vakuutin haastattelussa olevani sellainen. Puheluonnosten kirjoittamisesta pidin kaikki vuodet, mikään ei ollut hauskempaa hiljaisessa virkahuoneessa kuin kirjoittaa rauhassa puhetta. En itse koskaan innostunut kolmen vartin tai puolen tunnin kalvoesitelmien pitämisestä, mikä oli virkamiespuhumisen perusmuoto. Mutta jos tarjoutui tilaisuus pitää kunnon puhe tai vaikka vartin puheenvuoro, tein ne huolella ja nautin niiden pitämisestä.

Kun vanhin poikani eteni yläasteen viimeisille luokille, huomasin että hänestä tulee puhuja, joka siitä lähtien piti koulun juhlissa aina oppilaan puheen. Katsoimme yhdessä televisiosta poliittisia väittelyitä ja analysoimme eri keskustelijoita. Kun hänestä oli tullut täysiverinen poliitikko, näin miten suurella intohimolla hän valmisteli puheitaan. Puheet eivät olleet koskaan toisen käden juttuja. Nykyään kuulen yleensä hänen puhuvan suurissa tilaisuuksissa, toreilla ja juhlasaleissa. Hänen puheissaan on voimaa, selkeyttä ja julistavuuttakin. Hyvä niin, sillä toreilla ei kannata luennoida eikä myöskään kalastella suosiota vain pikkunäppäryyksillä.

Omat puheeni on aika lailla pidetty, sillä hää- ja syntymäpäiväpuheita ei minulta enää juuri kysytä. On tietysti mahdollista, että ystävät alkavat viettää suuria 70-vuotispäiviä, jolloin syntyisi kysyntää puheille. Pelkään kuitenkin pahinta: puhepyyntöjä muistotilaisuuksiin. Jo isäni opetti, että hautajaisissa on raskainta puhua.